Lukekaa kiitos! Voi tuntuu paskanjauhannalta....lukekaa silti.
Kaks eri biisi kuvaamassa sitä, mistä mä haluisin vaan sanoo teille kaikille, jotka taaperratte tästä ohi.
Kiitos vain Christinalle, joka teki nää biisit ja jotka kertoo ihan oikeesta elämästä, on opettavaisia ja oikeeta asiaa.
Valehtelusta ja anteeksiantamisesta. Näin yleisesti...ihan oikeesti! Elämä on liian lyhyt siihen että ei vois antaa anteeksi toisille tai että ihmisillä ois jotenki varaa valhdella tai piilotella asioita toisilta. Tai että eläis riidoissa toisen kanssa ja ajatella että emmä voi koskaan antaa mitään tolle ihmiselle anteeksi, ei se ansaitse sitä tai tuota tai painukoot vittuun tästä maailmasta.
Miettikää tilanne.
Oot jonku kanssa hyvissä väleissä...ootte ystäviä, ehkä hyvä ystävä, paras ystävä...tai vaan ystävä. Sellanen kuitenkin, että voit luokitella sen ystäväksi.
Sit se toinen alkaa ehkä käydä ärsyttäväksi. Sä et enää jaksa sen juttuja, sä et jaksa enää kuunnella sitä henkilöö, sä rupeet syyttää sitä kaikesta, että hitto ku jaksaa tollasta paskaa ja mä en jaksa ja mun elämä on pilalla sen takia.
Sit teille tulis iso riita jostain, ku sulla palaa hermot. Sit ette olisi enää minkäänlaisissa väleissä. Oot silleen että ihana vapaus, ku pääs tuostaki ihmisestä eroon, vai voiko sitä ees ihmiseksi sanoa? Sä ehkä ajattelet että vittu ku toi yks söis päänsä ja painuis hittoon tästä maailmasta, tai mua ei hittookaan kiinnosta mitä toi yks tekee. Susta tuntuu että oisit maailman onnellisin ihminen jos vaan toi yks henkilö painuis tuonpuoleiseen.
Vierähtää vuosia...ehkä pari vaan, tai sit vähän enemmän. Sä muistat sitä ihmistä vaan pahalla, ja aattelet että emmä voi vieläkään antaa anteeksi, en kadu, eikä kiinnosta aatella sitä ihmistä enää.
Sit jonain päivänä sä saat kuulla että tää ns. "vitun paska" on kuollu. Joko onnettomuudessa tai sit itse päättänyt elämänsä.
Millanen olo sulle tulis? Mietippä hetken.....
Nyt sä varmaan aattelet että sä ajattelisit, että ei vitsit, JES!
Mut se ei mee niin.
Se. Ei. Vaan. Mee. Niin!
Sulle tulee oikeesti mieleen, että oliko se kaikki riita ja paska niskassa sen arvosta. Ansaitsiko se ihminen oikeesti menettää henkensä. Mitä jos se oli sun syy. Mitä, jos sä oisitki antanu sille anteeksi ja sen jälkeen unohtanu sen ihmisen. Mitäs jos sä oisit kestäny sen kans vielä sen vuoden tai kaks...oli kyse sit yläasteesta tai mistä muusta siitä ylöspäin. Mä luulen et ala-astelaiset ei ehkä aatele vielä näin.
Mut tieättekö kun tossa vaiheessa jossittelu ei enää auta. Se ihminen on poissa. Sä et saa koskaan tietää, miks tää ihminen lähti. Sä et voi koskaan antaa sille oikeesti anteeksi. Sä et voi kertoa sitä enää sille. Sä et voi enää tehdä mitään.
TAI mitäs jos sillä ihmisellä on taustalla jotain vielä paskempaa niskassa, ja se sai sen ihmisen käyttäytymään niin?? No siinä vaiheessa sä ajattelet, että mitä jos sä oisit sillon yhtenä iltana, ku susta tunti siltä, kysyä siltä ihmiseltä, että mitä kuuluu nykyään. Sanonu anteeksi ja sit ehkä antanu olla, tai ystävystyä uudelleen.
Se ois ehkä tuonu sen vuosien jälkeen uusia piirteitä siitä ihmisestä, joista sä tykkäisit. Tai se että oisit kysyny siltä ihmiseltä sen vointia, ois ollu sen ihmisen paras juttu.
Mä oon elävä esimerkki tästä tilanteesta. Täysin samasta tilanteesta, mä oon kokenu nää samat tunteet kaks kertaa, viime heinäkuussa. Tää ihminen oli mun paras kaveri, meille tuli iso riita, ystävyys meni kokonaan...ja mä en koskaan antanu anteeksi. Jolta mä en koskaan kysyny että mitä sille kuuluu, vaikka monta kertaa tuntu siltä. Mä en koskaan halunnu ystävyyttä takaisin, koska mä ajattelin että se pilas mun elämän täysin, ja kuinka mä koskaan voisin antaa hänelle anteeksi. Ja kyllä, ajattelin että painuis ny hittoon toi ihminen nii oisin häpi ja vähän enemmänki.
Tilanne rauhottu vuosien mittaan. Voitiin just ja just sanoo "hei" toisillemme. Mut ei koskaan sen enempää. Yhtenä kauniina kesäpäivänä tää ihminen olikin poissa. Päätti itse elämänsä mun ikäisenä.
Ja sen jälkeen mulle tuli noi kaikki tunteet, mitä sanoin tuossa jo aikasemminkin.
Mä kannan niitä tunteita vieläkin, joka päivä, joka hetki. Joka kerta kun meen kouluun, ja joka hetki kun tuun takasin koulusta. Joka vitun hetki, kun meen syömään koulussa. Joka hetki kun kävelen käytävällä. Kotona on helpompaa.
Joka kerta kun mulle tulee tää tunne, mä mietin mitä olisin voinu tehdä toisin, oliko se mun syytä ja miks mä en koskaan antanu sille anteeksi. Oisinko mä jotenki voinu auttaa, oisko se ollu se ainoo langanpätkä, jos oisin kysyny että mitä kuuluu. Mä en saa koskaan tietää. Mä en koskaan saa sanottua sille anteeksi. Mä en koskaan voi kertoo että mä annan anteeksi kaiken.
Joten mä sanon teille nyt tosissani.
Maan ja taivaan välillä on meillä ihmisillä hiuksen hieno langan pätkä....ja sen takia, se langan pätkä voi katketa niin arvaamattomasti ja yllättäen. Joskus se lanka katkeaa niin yllättäen, että meistä tuntuu, että miksi juuri hän, ja ei hänen pitänyt lähteä, tai että ei hän sitä ansainnut. Mutta tapahtui silti.
Älkää marmattako turhista asioista. Älkää jaksako välittää tyhmistä asioista. Älkää antako periksi, älkää velloko asioissa. Vanhoista asioista ei tarvii oikeesti olla enää vihainen tai kantaa kaunaa.
Antakaa mahdollisimman nopeesti anteeksi, vaikka kuinka tuntuis että hittoako mä tolle mitää annan anteeksi.
Puhukaa asioista, älkää katkasko ystävyyssuhteitanne, kestäkää ees pari vuotta ja sen jälkeen saa unohtaa jos siltä tuntuu, mutta jättäkää sekin anteeksiantaen. Yrittäkää kaikkien kanssa tulla toimeen, vaikka suoraan sanoen vituittais ihan vitusti. Kysykää toisiltanne mitä kuuluu, vaikka ei siltä tuntuiskaa. Tilanteet ja asenteet voi aina korjata! Jos joku josku on sattunu puhua paskaa selän takia, tai joku on sanonu, että ei jaksa toista enää yms shaibaa, niin mitä vittua sillä on väliä??
Miettikää tarkemmin. Jos sillä on väliä, puhukaa asioista! Ja ei sillä meiningillä että emmä sulle halua puhua...vaan puhukaa! Niin oikeesti aikuiset ihmiset tekee. Jos se on kerran ees jotenki sovittu se juttu, mikä nyt sitten onkaan, niin älkää jatkako enää yhtään. Antakaa asian olla ja anna anteeksi. Tää ei tarkota ketään...niin ku et mulla ei oo mielessä nin ku keitään tiettyjä henkilöitä, muttaku nää on niin jokapäiväisiä asioita, joita mä kuulen joka puolelta niin ku...joka paikasta. Tässä elämässä on niiiiiiiin paljon pahempiaki asioita, joista me ei oikeesti ees tiedetä.
Ja jos joku nyt teistä ajattelee, että mä oon lapsellinen ja tyhmä, kun mä kirjoitan tätä, niin ajatelkaa vain, mutta asettukaa ensin mun saappaisiin. Kokeilkaa, miltä nää tunteet tuntuu ja miettikää miltä tuntuu, kun mitään ei saa enää takasi ja mitäään ei voi tehä enää. Noi kesän tapahtumat ei todellakaan oo ainoaita, mitä mun elämässä on tapahtunu, tai mitä mä oon menettäny mun elämässä. Ei todellakaan. Ja toiset on kokenu niin paljon pahempaaki!
Mut kaikkien kans oppii elämään...vaihmalla elämänasennetta.
Mä saatan ola nykyään koulussa paljo vittuuntuneempi, tai mua ärsyttää asiat helpommin. Se johtuu ainoastaa siitä, että ihmiset, koko suomessa valittaaa niiin hiton pienistä asioista. Tai ei siinä mitään, valittakaa vaan jos jotain ruokaa ei oo jossain kaupassa, tai joku puhuu susta paskaa, tai joku herjaa sua tai että elämä on niin paskaa ku en saa vaikka autoo. Miettikää sitä ennen lasta jolla ei oo ruokaa, ihmistä joka on koulukiusattu ja on normaalia että kaikki puhuu siitä paskaa, tai jotain, joka ei voi koskaan ees ajaa autolla. Sodatssa ja nälänhädässä ja muutenki paskassa paikassa elävillä ihmisillä ei todellakaan oo varaa ees ajatella noin. Mut ne pärjää, kun niilä on sisua, voimaa, rohkeutta ja ne iloitsee pienistä asioista. Miksei me tehä niin?
Muistakaa kaverit...minäkin olisin ehkä tuolla nälänhädässä, tai sodassa, tai kuollu jo tsunamin alle
( ja varmasti ainkin eläisin tsunamin jälkeisessä elämässä), jos mä en oisi saanu tulla suomeen.
Miettikää mitä sanotte tai ajattelette toisistanne, ajatelkaa nenäänne pidemmälle, antakaa anteeksi
ennen kun se on liian myöhäistä!
UGH olen puhunut. Kiitos ja Anteeksi!!
rakkaudella Sinappi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti